— Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa…
Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja Hätämaan historia? Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset Mekkaan.
Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin, vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä, missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy "mongolinen rotu" puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa… Kuka takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma näet voi vaivata lehmäinhoidossakin…
Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin, sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä. Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa, tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää isännälleen: "mene ja tee samoin". Minulla taas oli huligaani haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa, vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!
— Hiisi sen tietää mitä ilmansuuntaa ajamme!
— Pitäisi olla kompassi pulkan kokassa!
— Hehheh, taikka grammofooni… ratoksi!
Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini tunsi Hiitolaksi — hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui tietä:
— Tästä ei ole kuin neljännes Halliin. Pysyhhän perässä!
Porot porhalsivat Saunavaaran pienen mäkituvan ohitse ja laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkin Halliin ja yksillä pelloilla sijaitsevaan Sääskeen. Sukkelasti riisui Huotari sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt äänestämässä Parkkilassa, vaan joku päivä sen jälkeen hän oli sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus, niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.