— Minä oon viiellä kaheksatta, huusi hän kiiluvin silmin, — ja onpa tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia… mällipä hyvinni olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?… Joo, äänestämässä tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk. Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin…
— Mitä puoluetta te äänestitte?
— Ka mihinkä lie sattunna… sanoi Hallin Pietari.
— Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:
— Eipä sitä saa sanoa!
Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että "salainen äänestys" oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli viivansa vetäissyt.
Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa kätkemisestä — kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi. Toveriltani kuulin nämät asiat.
Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja alanäljänkäläinen "lihapottu" sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.
Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti, kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä sängyn laidalla ja — ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille, surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta — mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa — yksitoista markkaa metriseltä kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu, kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin! En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta — näin orjahengen heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.
Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.