— Huhuu!
Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari — maahengen miekkonen — on maalannut "stiliseerattuja" jäkäliä. Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät… Vihdoinkin elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa edessäpäin aukean suon keskessä? — Piimäleili! Tyhjä piimäleili, pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet siihen tarkoituksella heittäneet — tuolla suon takana piilee luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy sydänmaissakin. Viikon viivyntä — tavallinen taksa, aikaa on hyvä Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.
Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme, koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.
Raiskio! Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, "korpilinnoja" valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia ainoata, mikä erämaassa on jumalallista — luontoa. Mutta kun astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen. Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti, ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari, johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi. Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön, nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle, joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen peninkulman pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle. Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista kaksoisvakoamme — sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.
Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon nousevalle poikkitielle.
Niin saavuimme Leinosenvaaralle, retkemme huippupisteeseen,
Ylinäljängälle.
Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa — sikaa näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.
Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.
— No terve, miten Helsingin mies täällä elelee?
— Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän kummalta… siellä rämeellä… Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä; pyhänä kelpaa köllöttää, ja — joka maanantai saapuu posti Nivavaaran kautta.