Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat, niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään. Lentokone olla pitäisi! Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen sävelet — lukkari tietysti ei viitsi veisata — sen jälkeen kajahtaa isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole, niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani — täynnä biblioita — lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla…

— — —

— Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus, pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin kaksi senttiä ja — mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.

Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä. Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa kummallista nimeä "Östermyyrä". Paltamolainen henkikirjuri Eerik Cajaner vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen nimen paiskanneen. — Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset! Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie, alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän tullen löytyisi ketunpesiä.

Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma perinnöllinen nimensä. Mikä on "Kinttusuo", mikä "Vehkalampi", mikä "Sammakko-puro" mikä "Paitaharju". Entäpä heikäläinen paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin mökkitaloon, jonne ei ole kuin "kolome pitkää neljännestä". Jos on saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta. Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta hypistellen. —

Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterian
Hallissa, johon hänen oli jäätävä.

— Saanko emännälle maksaa ruuasta ja kahvista?

— Mitäpä sen vertaisista! Talonpoikaispassuu.

— Sanokaahan nyt?

— Hilikku hengestä — ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä. Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle 10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: "Eikö tätä tule liikaa?"