— — —
Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä, ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien rämeitten. "Pari neljännestä ja rapia päälle?" Kuu paistoi sangen kirkkaasti, kun vihdoin saavuin Syrjävaaran pihaan. Talossa vielä valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja, kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä. Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa, että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka ollut kauneudenaistia?…
Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa, joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä. Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen "risku", rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?) Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin lienevät "sikiöt" senkin saaneet. Rahojako? — lieneekö noilla vanhan kansan köyhillä ollutkaan rahoja? — Sanoa jurauttipa silloin vieras ukon-karilas: — On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka, neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleen kivekkäitten kirkko.
Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt "sotamiehen toloppa", näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä "vasemen käen puoleista lattuo ensimäisen suon takana." Niin jätin Näljängän kylän taakseni ja ajelin aamupuhteella Pieneen Käkelään, joka jo on Pesiön puolta. Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.
Emännän silmät.
Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen, ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan — tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään, yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan "oikeata veräjää" ja "oikeata tietä". Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi, mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista… Kenties se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen nöyryyttä — nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät rahdinvetoon kaupunkiin — hän ei pääse sinnekään. "Nostele vain lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi." "Ja vanhene, muutu kurttuiseksi akaksi!"…
— Tekö sitä ootta se Ki…?
— Minä…
— Tuosta veräjästä sitä mennään…
— Vaan eihän sinne ole minkäänlaista jälkeä?