Me, syvän, synkeän korven kaariporttien alitse sukeltavaiset ihmiset tunnemme olevamme kiinnikasvettuneita tähän luontoon, jossa elohopea jäätyy ennemmin kuin meidän poromme ja pororakkautemme. — Siinä on jotakin pyhän sitovaa, jotakin ikuisen välttämätöntä tässä luonnossa, näillä maisemilla, joita ei mikään taiteilija ole maalannut eikä tyystin maalata osaa!
Ihmishengen hirveä yksinäisyys, arkielämän pitkien puhteiden kouristava ikävä — kaikki tuo kulttuurimailman kaipio muuttuu poronpulkassa omituiseksi, surunsuloiseksi tunteeksi, joka aikojen pitkään lyö leimansa ihmisen luonteeseen. Sillä varmaan se sen tekee niinkuin ympäristö aina vaikuttaa arvostelevaan, tunteelliseen ihmiseen.
Ja jos me, ukkohirvahan urohot, joskus pistäydymme etelässä — me sanomme jo Helsinkiä eteläksi — niin käypä meistä uho, jonka eteläläinen tuntee. Se on luonnon elementtien väkevää vaikutusta — Pohjolan peuran ja kaiken mitä tähän ilmakehään sisältyy. Ja silloin, eteläläisen meitä ihmetellessä ja meitä uteliailla kysymyksillä ahdistaessa, me vasta sieluissamme tajuamme, mistä olemme kotoisin, mihin omituiseen maapallon kolkkaan kohtalo meidät on asennoittanut! Kunpa vain oikein käyttäisimme elementtejämme! Kunpa täällä lumen ja pakkasen valtakunnassa saisimme kehitetyksi kauneuksia, jotka olisivat sopusoinnussa korpiluonnon kanssa! Meidän on muistettava että vaikka näiden seutujen alkuasukkaat kautta vuosisatojen tunsivatkin porolla-ajon — meidän porourheilumme on nuori. Mihin suuntaan se on kehittyvä, riippuu meistä itsestämme. Ei pelkkä huvittelun himo, ei pelkkä koreilun harrastus: — meillä, valveutuvan Suomen saloseutujen porourheilijoilla, täytyy olla johtavana aatteena joku sisäinen vaikutin, joku valtiollinen, joku sivistyksellinen, joku kansallinen tai joku kotiseutuinenkaan mielensytytin, joka soihtuna valaisee vaelluksiamme metsäteillä. Meidän porourheilumme ei saa jäädä vain kiliseväksi kulkuseksi eikä heliseväksi vaskeksi, punaisen veran alta on löydettävä myös kansalainen, jolla olkoon punainen veri ja sydämessänsä elämänlanka.
Vasta silloin me täytämme paikkamme Pohjan pakkasta vastaan taistelevassa rintamassa, vasta silloin me petroillamme ajamme iloksi syntymämaalle.
Muinaisten kreikkalaisten olympolaiset leikit tarkoittivat kansalaisten kehittämistä kaikinpuoliseen jaloon kilpailuun — siellä oli kyllä ulkonaista loistoa, mutta rinnalla aina sisäistä ryhtiä: jospa meidän nuoresta porourheilustamme saataisiin kehitetyksi tuollainen olympolainen kisa, silloin Etelä antaisi arvon Pohjolalle, jota se nyt ei tunne, ja ylpeän Joukahaisen kerskaus "Pohjola porolla kynti" muuttuisi todeksi!!
Miehet meikäläiset, hirvahan hiihtäjät, kuntuksen kurittajat, oppikaa ajaessanne arvioimaan aatepohjaisia asioita — silloin pororetkemme kopeutuvat sisältörikkaiksi, henkisesti ja ruumiillisesti virkistäviksi.
Siellä, kaukaisen Etelän ikisulilla rannoilla kukkivat talvisydännä ruusut ja mantelipuut, ja satakieli laulaa siellä laakerilehdoissa — meidän suomalaisten talvikukka on vain peuransarvi, meidän punaruusunamme on ja olkoon porourheilu ja satakielenämme nuo sadat kavioitaan kahisuttavat porot.
Emme Etelää kadehdi, olemme ylpeät Pohjolastamme, jonka kinokset eivät meitä estä liikkumasta ja iloitsemasta.
(1912.)
"Hihhei taas!"