Joulukuun 1 päivän aamuhämärä ja pikkupakkanen… Porohärkä tuotu eilen paliskunnan laitumelta — nyt tekee mieli lähteä ensimäiseen ajoon. Kaikki vehkeet on reilassa: hihnat, vuottoraipat, rynnäskalikat, punakeltaiset selkävyöt helisevine kulkusineen ja ennenkaikkea mainio lappalaispulkka, kevätpaisteessa ranskalaisilla maaleilla sivelty. Ei puutu muuta kuin tiuvut sarvista ja kellot kaulasta. Mies itse hankkiutuu vahvaan sarkaan ja kikkanokkaisiin pieksuihin, punapauloihin paneikse, pitkät kintahat käsiinsä vetää ja lopuksi painaa päähänsä paksun kajaanilaisen naapukan, mailman parhaan lumiturbaanin. Ja työnnäikse pihalle kelloja helistellen, lähestyy ajokasta valjastaakseen valvattinsa…

Mutta porossa on vielä metsänhenki — se kauhistuu kiliseviä kelloja, pelkää omia valjaitaan. Se riuhtoo vimmatusti patsasta, johon se on kiinnitetty, juoksee hurjasti ympäri kuin hoijakassa, ja kun isäntä tahtoo sitoa tiukupannan kaulaan, karkaa se takajaloilleen pystyyn, tempaisee miehen kumoon, sotkee hihnan hänen jalkojensa ympäri ja alkaa häntä armottomasti kieputtaa ympäri. Mies kiemuroi kuin nurinpäin hirtettävä, silmälasit ovat singonneet kauvas hankeen, poro puskee ja potkii… Kun isäntä tästä ensi ottelustaan selviytyy, päättää hän säästää tiukujen panon tuonnemmaksi ja jättää poron tuokioksi rauhoittumaan. Mutta mieli palaa urheiluun. Taas hän hiipii valjastamaan, ei säikähdä, vaikka härkä karkaa takajaloilleen, isäntä puhelee orjalleen hellästi, tyynnyttelee, kesyttelee…

Vihdoin hänen onnistuukin valjastaa vallaton märehtijä pulkan eteen. Mutta poro, joka äsken metsästä kiinniotettuna uhkuu täynnänsä tuoretta elinvoimaa ja on niin ympyriäinen että menneenvuotiset valjaat kiristävät, ei malta seistä sekuntiakaan paikallaan, vaan riuhtoo patsasta ja poljeksii pulkkaa. Isäntä tietää kokemuksesta että nyt jos milloin on oltava varuillaan — nurkat, puut, portinpielet ja veräjät ovat poromiehen salaisimmat viholliset. Hän aikoo taluttaa ajokkaansa pirtin nurkitse maantien alkuun, mutta nuori porohärkä, tuntien olevansa irti kytkyestä, puhaltaa pihalla hurjaan laukkaan ja — poroisäntä syöksee silmänräpäyksessä pulkkaan istumaan uhmaten voittavansa vaarat ja mielessään riemastuneena ajatellen: "hihhei taas!"

Vinhaa vauhtia laukkaa poro pirtin nurkan ohi ja tekee äkkikäännöksen alamäkeä kohti. Mies näkee pulkkansa liitävän kuin ampumalla suoraan pyhään pihlajaan, tuntee tuhon tulevan ja, säästääkseen päänsä paiskautumasta murskaksi puun runkoa vasten, kallistaa yläruumiinsa satuttaakseen iskun pulkkansa vahvaan emäpuuhun, jolla tavalla hän kymmenet kerrat ennen on tapaturmasta pelastunut. Mutta uusi lappalaismallinen ahkio ei kovan vauhdin takia kerkeäkään kyljelleen kallistua, vaan paukahtaa päätäpahkaa puun tyveen… Kuuluu aikamoinen rymähdys — kaikki esineet kirpoavat erilleen, ja kun mies seuraavassa silmänräpäyksessä tointuu tajuntaan, huomaa hän viruvansa avopäin tanterella ja sarvipää mulkoilee häneen hämmästyneenä, kiskoen käsivarresta. Mies vainuaa saaneensa julman tärähdyksen, jonka vaikutus ei jäsenissä vielä tunnu, hän syljeksii lunta suustaan, ja vaistomaisesti älyten pelastuneensa äkkikuolemasta, kiittää mielessään kaitselmusta ettei pahemmin käynyt. Mutta äkkiä hänen päätään aivankuin pyörryttää, hän ei tahdo uskoa omia silmiään eikä tiedä, itkeäkkö vai kirota kuin Kullervo. Sillä hänen pulkkansa, hänen ylimaan-aarteensa, kelluu siinä hänen vieressään kuin rikkiammuttu panssarilaiva, ylälaita säpäleinä ja metrin pituinen kaistale irti lohjenneena:

"Yksi oli venhe veikkoutta,
Yksi allas armautta!"

Mies kimpoaa ylös maasta pidellen ronkkiaan, keräilee kappaleita pulkkaan ja — kiroaa pyhän pihlajan: "Sinä maantieryöväri, sinä murhapolttaja, sinä sala-ampuja saastainen! Sinä jesuiitta pappilan pihalla! Kuinka moni miekkonen sinun tauttasi jo vuosikymmenen on kovia kokenut; muistanpa kuinka sinä, samanen, kerrankin sahasit säärinahkat vieraaltani, joka itki ja sadatteli saamastaan opetuksesta, vaikka ei älynnyt muuta kuin uhata hullua poroaan ja huutaa pihan täydeltä: 'jos minulla nyt olisi revolveri, niin ampuisin tuon elukan!' Minä nauroin hänelle, vaikka olen itsekkin sinua salaisesti vihannut ja vieronut ja talvesta talveen kärsinyt. Mutta kesällä olen sinun kavaluutesi unhoittanut ja anteeksiantanut, vieläpä kasvuasikin vaalinut. Sinä kiittämätön kyykäärme, sinä paratiisin kielletty puu! Nyt sinä olisit henkeni siepannut, jollei pulkkani olisi särkynyt ja itsensä uhrannut. Siis tietäös, sinä raiskaaja, että nyt sinun viimeinen tuomiosi koittaa!"

— — —

Porohärkä on kummissaan, miksi isäntä ei aja edelleen, vaan nolon näköisenä taluttaa sen takaisin ja uhkaa riisua. Tietysti se, poro, ei salli itseään heti riisua, mutta isäntä näkyy tietävän tepsivän keinon. Hän ajaa rikkinäisellä ahkiollaan umpilumelle ja karkuuttaa ympäri peltoja, kunnes härkä väsähtyy ja sallii itsensä kiltisti riisua. Mutta ruhjoutunut pulkka kaivelee poromiehen sydänjuuria, eikä hän tiedä miten olla, kuten eleä. "Hiisikö sen korjaa?" "Vähät silmälaseista ja sinelmistä, mutta rovaniemeläinen ruuheni!?…"

* * * * *

Päivä on valjennut, lyhkäinen Pohjolan pilke. Pirtistä kuuluu vasaran kalketta: siellä joku hikipäissään takoo, ruuvailee ja viilailee. Tuontuostakin takoja silmähtää ulos akkunasta ja pui nyrkkiä jollekkin… Iltahämärissä mies, kirves kädessä, hiipii sen luokse, jolle hän koko päivän on nyrkkiä heristellyt, ja nyt alkaa pihalta kuulua voimakkaita tapparan iskuja. Ilmestyy siihen toinenkin olento, kasakka-ukko, ja tokasee: