— Lupasiko se rouvvasti?… Antakoahan ku-m minnäi sävväytän!
— Kyllä minä itsekkin! virkahtaa toinen ja kaataa rysähyttää pihlajan, jonka kasakka-ukko oitis olallaan kantaa vajaan ja tuomitsee haloiksi.
Mutta poromies, päästyään vihollisestaan, innostuu luomaan lumipattereita portinpieliin ja törmäkuusien juuriin, lapioiden aina pimeään asti. "Sehän ihmettä, jolleivät lapinjumalat varjele!" ajattelee hän ja palaa kartanoon ajokastaan jäkälällä ruokkimaan. Hän tunnustelee kaikki asiaankuuluvat seikat ja arvelee itsekseen: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
* * * * *
Seuraavana aamuna ajaa sama mies samasta paikasta onnellisesti ohitse ja antaa poronsa mennä täyttä laukkaa alas kipperää törmää. Lumi pölisee pilvenä hänen silmiinsä, poron kaviot naksuvat tuttua naksuntaansa ja käkkyrät sarvet keikkuvat komeasti ilmassa. Ja kotiharakka lentää säikähtäen pakoon uskaltamatta edes nauraa. Mutta miekkonen, pienten kulkusten siristessä, hihnaansa heitellen, huutelee korjatun pulkkansa perästä: "hihhei taas!" Korkeat kuuset, hopeahärmäiset, seisovat molemmin puolin tietä kuin jättiläiskunniavahdit ja ojennellen oksiaan ikäänkuin hoilaavat ajajan jälkeen: "ant' mennä vaan, ant' mennä vaan!"
Ja tottatotisesti mies antaakin mennä sinä herran arkipäivänä. Hän saa näet naapurivaaralta mukaansa miekkosen, jolla on vielä hullumpi poro kuin hänellä ja pulkan perä yhtä koreaksi maalailtu.
* * * * *
— Häh?
— Että minä sain eilen tulikoetuksen…
— Ainahan sitä sattuu, sanoo Huotari, joka edellä laskettelee pitkin siintävää järven selkää.