— Paninhan minä…, sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut, että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.
Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa. Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa. Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen, pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni hammas mitenkään ota pystyäkseen.
Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen, josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle…
Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa. Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä katsomaan ovea kohti.
Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo. Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan, mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa, monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.
— Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti…
Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.
Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämä
Ämmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi…
— Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke…
Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan alle?… Minkälaisia halonrempaleita se taas on… Joutaapa itekkin… En minä kehtaa… Saapi tässä kärsiä eläin jos ihminenkin…