Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa…
— Tyhjänä tämä… Herra jum…
Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään takaisin pirttiin.
— Isä hoi, katsohan…, huomauttaa poika, kun päreen loimo sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.
— Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa keittää — velliä.
Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät. Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa. Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään. Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta, miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan. Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä…
Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on lähteminen kirkonkylään — viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."
Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.
Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen, silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin, lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.
— Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on nukahtanut.