"Akaton mies — kuin hännätön susi."
Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain…
— Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi kysäistä matalalla äänellä.
— Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.
— Ka kyllähän minä… missä sulla niitä jauhon pölyjä.
— Ota hae… tuhnasta… siitä isosta… tuohisesta…
Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu silmäkuopillaan?
Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana… Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta pirttiin:
— Tuokaa poijat tulen välkettä!
Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista. Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.