Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä. Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana. Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä — mikäpäs muu — taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä. "Pitää antaa pikku miehelle mammia"… Iita Linta Maria on nukahtanut maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka… sydänkukkanen sentään… Tulleeko äidin auttajata milloin?… Ristus armahtakoon…
Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti, ja maatessaan tuhnailee kuin mikä… Pojat siinä kupeella ryysyjen alla — Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen tukia, jahka jäsenet karkenee?… Luoja varjelkoon…
Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.
4
Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:
Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia", vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa: "Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä. Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa", irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa. Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne. "Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa: "Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!" Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo kämmentään ja neuvoo:
"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina, ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä — tyhjähän tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän — amen"…
— Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä, täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko sinä, nukutko sinä vai…?
Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen, kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.
Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.