Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.
Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.
Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä. Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli ilmaa.
Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia silmiään… koetti tirkistää ylös taivaalle.
Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä ympärillä kajahti.
"Aivan oikein", tuntui hän itsekseen sanovan, "sehän on vanha tuttu, aurinko!"
Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa kurisi…
"Liian varhaista!" hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.
Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille sivuilleen…
"Niinpä niin!" näytti hän mielessään arvelevan: "Tuolla puolen on kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka rajantakalaiset ruokkii…"