"Liian varhaista!" arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin.
"Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?"
Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.
Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti roudassa.
Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.
Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.
Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.
Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee metsänpedon veret ihanasti läikkymään!
Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.
"Kil-kal…"
Oliko se mahdollista!