Näinkö varhain jo keväällä!
Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!
"Kil-kal!" kaikui yli keväisen metsän… Karhu tunsi nyt huimaavaa nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden lomitse…
Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden varovaisuus oli unhoksissa…
Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä, tuo suloinen kellonkalkatus kuului…
Ihmisiä ei näkynyt.
Peto pysähtyi — kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui. Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli ihminen vastaan.
Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi karhua vastaan.
"Voi perrr…!"
Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan, silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto. Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen päälle.