"… Ja tässä maassa on aina vallinnut vääryys ja kierous porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan. Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän — olkoon mies tai nainen — riennettävä ottamaan selko uudesta vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä. Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra: tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja munaskuihin…"
Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen loppuun asti.
Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä. Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku, joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita…
Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut —?
— Joo! virkkoi isäntä suutari, — niin on asia. Tänä talvena se tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!
— Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. — Näistä puolin sitä reistataan.
— Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.
Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeasti
Topia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.
— Kuuluuko sitä mitä?
— Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä laitettiin…, äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.