— Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. — Kekä sitä sitten pitänee?
— Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.
— Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden lukeminen.
Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda kuin muut — eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari ryyppimisen lomasta:
— Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15 päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.
— Niinpä taitaa, myönsi Topi.
— Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti suutarin akka.
— Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.
— Ei pirhana! huomautti suutari. — Taitaa sentään Topilta ja Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu ruununverot viime vuosilta?
— Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.