— Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. — Tunnen minä sen verran uudet parakraahvit.
— Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.
— Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä, jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja metsät.
Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja lausui ylenkatseellisesti:
— Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.
Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:
— Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä verot koppina pois!
— Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen kirkkomiehistä.
Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:
— Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot —?