— Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.
— Silimääni! vakuutti toinen vannoen.
— Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen… meijän elannon kohalta?
— Uskon minä… tunnusti Topi.
— Senkö punaisen viivan turvin?
— Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra…
— Elä…
Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.
Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon tarttumaa.
— Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin järkyttävää — aivankuin mitä satua…