Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä hehkuviksi hiiliksi.
Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan. Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen…
Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä, vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella, ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä, samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin. Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan, jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle nääntyvän kansan hyväksi?
— Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli, mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.
— Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.
Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.
"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen punaisesta laulukirjasta:
"Rahat kansan keräämät on menneet kaikki konnain kukkaroon!"
Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".
Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat jokaisen pavun murenemista.