— Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.
— Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. — Pysyy nyt herrat vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.
— Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. — Juoskaa alasti! Ei löylyn henki pakaroita palella…
Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella. Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää…
Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin sylissään ja Petti kintereillä.
Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.
— Kuka on se matkamies? huusi Topi.
— Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.
Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.
— Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja yösijaa anoi.