— Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.
— Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja vaatteita pirtin penkille. — A teilleh suutari ta suutarin naini tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani työnnettih, anna sumptshastani etshin.
Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle, joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta, möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.
Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan odottamattoman, uuden lahjan.
— Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan, jonka pisti Topille käteen sanoen: — A kirja vet siula työnnettih lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh tulomah.
Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos saunaan.
Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta kirjaa kämmenissään.
"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.
Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:
— Koo aa ännä — ka-kan, pitkä ässä aa… Kanaakohan tuo takaa ajanee? sanoi hän ääneen. — Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä päreen tuikkeessa oikein ota.