Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan.
Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa…
Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta…
Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua niukuin-naukuin?
Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.
— Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut, vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.
Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".
Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti, kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä, nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.
Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.
Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin rajalle päin.
— Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna? arveli Riika puheenaineeksi.