— Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi Muikkulan isäntä harvakseen. — Velkana on kaikki porvaleille. Metät seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat — pirhanako ne kaikki maksaa jaksaa?
Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan. Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.
— Niin…, äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä, kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:
— Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.
— Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.
Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:
— Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?
— Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. — Minä vain sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin alkukielillä…?
— Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta…
— Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. — Eihän se toki meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.