Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen — sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä — mutta ei ollut hän saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta. Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen — ne ne aina olivat kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin, kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili: "Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"
Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".
Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi paperilappu tiedonantoineen:
Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia Naissed tervehtulet!
Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa. Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin kirkossa… moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan, mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.
… Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen, punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.
"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.
Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen…
— Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori äännähtävän.
Joukko seisoi hievahtamatta…