Topi pudotti lakkireuhkansa ovensuuhun (mällin hän oli varovaisuudeksi heittänyt jo suutarin mökille) ja Riika löysäsi huivinsolmua. Jäljekkäin he nyt astuivat sisään vaalihuoneeseen. Pitkän pöydän takana istui neljä-viisi henkilöä, vaalilautakunnan jäseniä. Johtajana näkyi toimivan nuori pitkäkaulainen kansakoulunopettaja, jolla oli rillilasit nenän päässä. Poliisikonstaapeli Pirhonen seisoi keskempänä lattiaa eriskummallisen laitoksen vieressä. Hyvin näyttivät kaikki olevan virantärkeitä, konstaapeli käytökseltään koppava kuin mikä kuvernööri.
— Jahah! äänsi puheenjohtaja ja käski ojentaa Topille ison, kiiltävänpuhtaan vaalilipun. Heti perään hän käski antaa samanlaisen lipun Riikallekin.
Konstaapeli nyökkäsi oppineesti niinkuin oli nähnyt nimismiehenkin nyökkäävän.
— Tulkaahan tänne…
Vaalihuoneessa seisoi kaksi äänestyskojua.
"Vai tässä ne nyt karsinat —."
"Vähän siihen tyyliin kuin lapukkalaisten markkinareet…", ajatteli
Topi.
"Tulisi tuosta poijille paitoja", arvosteli Riika ja mieli teki käsillä hypistelemään vaatteesta tehdyn mallikojun seinää.
— No menkäähän! murahti konstaapeli.
Topi työntyi likimmäisen karsinan suojaan ja levitti paperinsa pöydälle. Riika jäi seisomaan ulkopuolelle, vaalilippu värähtämättä käsissään. Vaalilautakunnan jäsenet näyttivät vaivihkaa katahtelevan vaimoon ja virnistelevän. Konstaapeli Pirhonen asettui Topin selän taakse ja kysyi: