Mutta onnentuojaa ei ollut saapunutkaan. Ei edes yksinäistä hiihtäjää. Illat menivät ja tulivat yksitoikkoisesti, ja moniaana aamuna oli tuisku peittänyt suksiladun umpeen. Alakuloinen hiljaisuus levisi yli erämaan.
"Punainen viiva? — eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"
"Eivätkö rakutaattorien ennustukset toteutuneetkaan?"
Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille? Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville? Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä — miksi ei tullutkaan?
Tulee jahka joutuu?
Tulee — ei tulekaan?
Vai tulleeko sentään?
Täytyy kärsivällisesti vuottaa.
Täytyy lujasti uskoa…
Pitkä on porras Pietarista, monta rapiaa neljännestä on Helsingistä
Korpiloukkoon… —