— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei tämä äyski eikä mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut… ei viljele paljon tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat… hyvän akan on Jumala mulle antanut… ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on, ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta…» Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui pörröpäisenä leipämöykkyyn… Siihen pihahti koko perekunta hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa, ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa, suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti suolavedessä.
Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:
— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä jauhosäkki — tyhjä.
Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti kimakalla äänellään:
— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin kiva lähtö kirkonkylään…
Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea lehmänmölinä…
6.
Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru, johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen, hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää, kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten iänikuinen hokema.
Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa», ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää, kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri», arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.
— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä ovisuussa.