Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta. Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.
Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa pystyyn… »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes…» Tuskan hiki kohoaa isä Joosepin otsalle.
»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon lapsia?»
Ryysyrannan Jooseppi on kaiken ikänsä miettinyt sitä ongelmaa.
»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»
Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?»
»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka taas kypsymässä… »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?
— Pakko!
Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät… Mutta ovat niin turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin lyhytkärsäistä väkeä… Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan reisiensä ympärillä, niin me… Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah — siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen kuin lemmon pihti…»
Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita… mitähän se padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää… maha pystyssä… maha pys…