— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä saapasta.
— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla vedellä lastenlorua:
Pupu-Jussi se metsässä
nukkuu kuusen alla,
mökkikin oma on Jussilla,
polutkin korpehen tallaa.
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Jussi se tanssia taitaa!
Pupu-Jussi on maahengen mies,
veitikall' äijä on viljaa!
Säkkiä kantaa hän myllylleen!
Laihossa laukkaa se hiljaa!
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!
Kesällä kelteisillään hän käy,
talvella hällä on turkki,
Jussia huolet ei painavan näy,
kuutamo-öinä se kurkkii!
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Liekköhän Jussilla paitaa!
Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät häränpyllyä piipittäen kilpaa:
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!
— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana… tekisi häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään hypitteleisi… ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen…
Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi kyllä riehahtaa tapansa mukaan:
— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?