Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan, jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa häntä. Tämä elinkautinen kurjuus… tämä ahdas asunto… ikuinen köyhyys… lapsiparvi ympärillä… tuollainen miehen kampura…
Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy piiskaa seiniä…
5.
Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta, ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on »Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan pyramiidin.
Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.
Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt…
Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat…
Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii, hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:
— Laula, isä, Pupu-Jussia!
Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman perheensä keskellä, on se sentään koti köyhälläkin ja mukavat ne on nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää…