— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin vaivaisen, vuoroni?
— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti piippuaan.
— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran! tiuskasi Jooseppi.
— Pir-Pir-Pirhostako pelkäät?
— Sitä! kimahti toinen.
Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.
— Siinäpä se on, sanoi Jooseppi kynsien niskaansa.
Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua. Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua toinen pullo…) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä…
Jooseppi oli tuskassa ja tuijotti polttavasti nimismiehen silmiin.
Reino Rinne virkkoi yskän ymmärtäen: