— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään. Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka mies mikkoa nappaa.
— Ja tässä kyllä on vanha kettu, kehui Jooseppi.
— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli apulaisnimismies.
— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.
— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen soikeata päätään sisähuoneen ovelta.
Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta. Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin sisäpuolelle — — —
19.
Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä, piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi alas pimeänsiintävää törmää… Mutta törmän alle asti jo onnellisesti päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa, niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua kaveriensa perään että:
— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi… hei, hei saatara — ottakaa kiinni suksen sukkula!
Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien tulta tikulla ja sähisten: