— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.
— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä» jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli Reino Rinne, rahvaan mies.
— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.
— En minä, esteli Jooseppi. — Pikanelli se on mun tupakkani.
— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut pi-pikanellia.
Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen, mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle pienen, herraskaisen taskumattinsa:
— Otahhan tuosta.
Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan Joosepin pullon suusta.
— Tattis.
Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän vasta alkoi purkaa sydäntään.