Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää, koska ei vielä ollut omaa taloa.
* * * * *
Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen, johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.
— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.
Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla äänellä kaikkien kuullen että:
— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee…
Johon Jooseppi iloisella äänellä kehahti vastaan että:
— Vaan minä en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen saapi kirkkoherra uskoa…
Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään…
Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt… — anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan, kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille, joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.