— Ja mulle Väkevää Mattia, esittää isäntä.
— Antootten rahat!
— Rahaa sitä kyllä ei ole, hyvä ystävä…
»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat? Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on _nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa yhtä ainutta päivää?»
Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – — semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!» päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän, veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua. Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto! Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä. Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain loistaa…»
Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli…
»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee
Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää.
»Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»
Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen, josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:
»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa, kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, minä sinne menen — vaikka kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa? Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija, tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä… Ja juuri siksi käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani, jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan pimeydessä tulen kiilua kohti.
Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä silloin otit!»