— — —
Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut. Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan. Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa — pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi? Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi? Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa. Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin. Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen… 65 markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille: »Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan niin vähän tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi… Mutta Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, kuka ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi… Sen pituinen se.
Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu. »Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.
Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret… Siinä makasi Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen. Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin likinnä äitiään.
— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee. Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?
— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni lattialta.
— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui
Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa…
— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:
— Pistähhän käryämään, lie hänessä vielä siksi öljyä.
— Minkä polttanet, sen sijaan hankkinet! sähähti Amanta.