Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa. Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta… Toista on Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!
Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita, ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina — turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä — hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita, niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija, jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.
Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——. Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa… Pois tieltä kaikki luomakunnan heikot!
Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan, paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi, mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä, kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto, mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät miehet nousivat jumalia rukoilemaan…
Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos pää pitää!
Ja sitten?
Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi, ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»
Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta, katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki! soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta, kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»
Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni, tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä, sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä… Niin pyyhki hänen majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.
— Terve Perä-Pohjolan Kesä!