— Jää hyvästi, sotamarski Talvi!
Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu, unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä, suuteli saaria ja salmia…
Kesä!
25.
Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii — nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset — niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös, miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille, pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö, korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.
On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän lihoja, niitä Prinsessan lihoja…
Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen, minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa. Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti ne kopristukset ja uskoa elämään…
Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi pari päivää turvottanut…
Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla törmällä.
Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka karsinasta tokasi: