— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out olevinasi sinnäi!
Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:
— Jos et hyvinkään perätörässä laskisi — kestäneekö veneesikään?
Johon Jooseppi uhmamielin vastasi että:
— Vaan mullahan vene kestää! ja varsinkin kun sai kuulla että
— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales hurautti, niin jotta mela vilahti!
Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan, ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.
Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa, kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla, tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen, Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan — sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat pinossa pintturin kohdalla.
Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus, konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen, vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän, kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän viekkaita…
Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä, lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi rivakasti soutaa.