Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia, iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!
Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia, sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt… se on mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät myödä, kun on kerran keitetty».
Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että »kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu, jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen lapsenkin saannin!…
Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut vähääkään tavata.
Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana, jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä, korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:— siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi, »Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa. Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.
Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan. Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä, viattomaksi kehuu… Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu: »Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja — Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.
Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!
Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja vinkkaisi luokseen?
»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään…
Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle — siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen, sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä ihmisistä: