»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa…»
Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.
Silloin…
Silloin se sattui, minkä kerran tuleman piti.
Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui. Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin niskasta kiinni.
Niskasta kiinni!
Syvän nöyryytyksen hetki se Joosepille oli.
— Sinäkö juutas pontikat möit?
— Mitkä pontikat? naukui Jooseppi. — Lehmänlihat minä möin!
— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin kanssa.