— Käskystä, herra viäpel!
Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä, virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.
— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin minkähän roistoa…
— Mitä se äijän käppyrä siellä turisee? haukkuu vääpeli perässä.
Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta teen minä näille solttuherroille kepposet.»
Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin… Äkkiä soltut päästivät Joosepin irti.
— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin kapealla, kauniilla metsätiellä.
Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin puolesta:
— Herra viäpel, se haisoo ihan elävältä pa…
Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin luo. Kylläpä vain hän raivostui!