— Jeevelin sittapöksy! Elävästä lannastako pontikatkin poltit?
Johon Jooseppi Kenkkunen kaikista ilkeimmällä sisullaan vastasi että:
— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit on.
Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta
Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:
— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee se esikuntai…
— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin sisään kasarmin portista.
26.
Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen. Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit, ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!
Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön kurjuus siellä kotona.
Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan kurjalta…