— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon, poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna kahtelemista!
Emäntä Kaisa-Reeta huokasi syvään eikä sanonut mitään.
Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa, sanoi saunasta ulostultua että:
— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan karrrtano!
Kotaan he nyt menivät. Poliisi nuuskahti nokkaansa:
— Haisee täällä vähän niinkuin…
Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei mitään. Tyhjä retki!
Vielä aitovierilläkin käväsivät, vaan eivät mitään keksineet.
Pois jo ovat lähdössä, niin silloin poliisi osoittaa kädellään:
— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura, hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa, tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten: