— Rrrankkitynnyrrri! Perrr…
27.
Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla ja risuilla?
Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa — siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa — ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen — luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa — ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!…
Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee — monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin — internatsionaale…
Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo — tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen syntisen aivoja…
Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki? säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! — Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan sivu hän tänä aamuna souteli, niin sille saattaisi sydämensä purkaa — se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir…
Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä, mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa, virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.
Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata, onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa, oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee, niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs, oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!…
Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran ilmeen kasvoilleen, tokasi: