Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen, mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä? Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita, rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken ikäni syntistä elämää viettänyt?…
Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko, hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän korvenkirottu?
Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän, pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö? Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?
Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen, näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?
Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.
Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen.
Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin!
Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa
katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.
Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan ystävään. Hädässä ystävä tutaan — nyt oli hätä — ystävät vetäytyivät hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!… Vai hänkö tässä sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.
Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —
Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset, retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa, kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut… Näki takanaan kuin nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä, kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta, perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään…
Miksi? Sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi?