— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi…
Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies? Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten, niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus, luojan kirkas tähti…
Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö. Internatsionaale…
Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla.
Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään,
kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt.
Internatsionaale!
Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä…
Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää. Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään aina lisää. Maailman meno se on.
Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä kirkonkylässä kiemurrellessaan.
Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi. Eivät edes riittäneet rahat…
Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille, läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen keskuskylästä.
Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?