Kauppias ei enää ollut antanut kahvia ja sokuria velaksi.
Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva, kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja. Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.
Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen. Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei kysele Joosepin asioita…
Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.
Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä! Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan. Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa, kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan — tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus, suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha, vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!
Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset — harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät, osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja, raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele…
Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta, nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!
Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa, eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan? Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, — yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä — sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto — meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme — hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli, valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin…
Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa…
Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä: