— Minkälainen se oikein on se teijän vajanainen lapsenne?
29.
Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa — mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot…
Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.
Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi, kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi, nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin — hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.
Ei kestä keluta!
Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi määräsi.
Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti, punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti, kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti — taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa! — vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi säären-tynkänsä ja nukahti.
Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä — se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä, sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska…
Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen — kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee, pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia koettaa.